Viikko Siellä on osoittanut todeksi niin pelot kuin odotuksetkin. Facebook on addiktiivinen, h-i-d-a-s, sekava, kaikkien-kanssa-koko-ajan-kaikkialla, informaationamusetämäinen haircut-musta-aukko.

Kun pudotin FB-profiilini langoilta reilu vuosi sitten, syynä siihen oli lähinnä päivitysepätoivo: olihan juuri aloittanut kolmen kuukauden blogaustauon, mitään itsesensuurinläpäisevää sisältöä ei tuntunut olevan puristettavissa ulos. Pelkäsin, että roikkuminen naamiaisissa nostaisi edelleen kynnystä saada aikaan kokonaisia ajatuksia täällä kuvitelmaa-blogissa. Vähän kuin muovinen kasteluletku, johon on koko pituudelta porattu pieniä reikiä, joista tihkuu vettä joka suuntaan, eikä letkun päästä enää virtaa mitään ulos. Yhden kirjoituksen näpertely tänne kestää usein taustatöineen ja välipohdintoineen helposti tunnin, enemmänkin, ja niitä tunteja on kuitenkin melko rajallinen määrä viikossa.

Viimeaikoina FB-änkyröinti alkoi kuitenkin jo tuntua itsearvoiselta. Kannattaako vinettää, että ihmiset eivät muista kertoa elämästään naamiksen ulkopuolelle, että kansalaisaktiivisuusryhmien tiedotus keskittyy naminamikirjaan ja että blogien päivitystiheys laskee, jos voisi aivan hyvin itsekin heittäytyä kaveriaaltojen vietäväksi antamalla pirulle ihan vaan pikkurillin ihan vaan ensimmäiseen niveleen saakka? Eihän siellä ole pakko roikkua koko päivää jos ei haluu.

Niinpä kulunut viikko on sitten ollut yhtä onelineria: status-updatea toisensa perää ja niiden kommentointia. Aina kun ajatus vähän harhailee sivupoluille, on tarkitettava naimakirjan kamujen tilavirta. Ettei vaan menisi elämä ohi.

Mutta eihän siitä enää eroonkaan pääse. Koska ei halua. Sosiaalinen pahe.

John Websterin öljydiettidokumentti Katastrofin aineksia oli ensimmäinen leffani tämän vuoden Espoo Cinén viimeisenä, sateisena iltana. Leffa on kertomus ohjaajan itsensä enemmän ja hänen perheensä vähemmän innostuneesta vuoden kestäneestä kasvihuonekaasujen vähentämisprojektista omien kulutusvalintojensa avulla. Ilmastonmuutoksen faktapakettina elokuvaa ei voi pitää, vaikka hiilikuormalukemia paljon esitelläänkin. Varsinaista kulutuksen vähentämistä kiinnostavammaksi nouseekin Johnin ja hänen perheensä, ja etenkin vaimonsa suhde, johon miehen vuoden mittaan lisääntyvä öljyboikottihurahdus ja sitä edistävä sisäinen ahdistus tuo jännitettä. Tunsin oloni jopa hiukan vaivaantuneeksi tirkistelijäksi, olivathan kuvatut tilanteet kuitenkin ihan oikean perheen oikeaa elämää ja tunteita. Itse en haluaisi omien suhteideni arkoja paikkoja ihan näin julkiselle ruodinnalle avata.

Webster onnistuu kuitenkin olemaan määrätietoisuudessaan vakuuttava ja näyttämään, että yksittäiset ihmiset voivat vaikuttaa kulutuksensa hiilidioksidikuormaan merkittävästi siihen suunnitelmallisesti ja sinnikkäästi pyrkiessään. Samalla hän tulee tuoneeksi julki, miten joitakin asioita ilmastotalkoissa on mieletöntä sysätä yksittäisten kuluttajien vastuulle: Kaukolämpökerrostalohuoneiston patterien kääntäminen kiinni ja huoneilman lämmittäminen sähköpattereiden avulla, vaikkakin tuulisähkösopimuksella, tuntuu karmealta järjettömyydeltä, vaikkakin se yksittäisen kuluttajan hiilikuormaa pudottaakin.

Websterin ja elokuvan tuottajan Kristiina Pervilän kysymys- ja vastaussessiota festivaaliteltassa näytöksen jälkeen olisi seurannut mielellään pitempäänkin, mutta Isabella Coixet‘n ohjaama, mm, Penélope Cruzin, Ben Kinsleyn ja Dennis Hopperin tähdittämä Elegy. Elokuvan peruskuvio on totisesti nähty ennenkin: charmikas, naistenmiehekäs professori ihastuu luennolleen ilmestyvään kauniiseen, 30 vuotta nuorempaan oppilaaseensa, päättää yrittää saada tämän sänkyynsä — vasta kurssin arvostelun jälkeen toki. Yllätyksekseen David rakastuukin Consuelaansa korviaan myöten, mistä aiheutuva itsekontrollin menettäminen ja pelko suhteen tulevaisuudesta saa normaalisti itsevarman miehen totaltaan.

Cruz näyttää elokuvassa sensuelleimman puolensa. Niin hänen kauniit kasvonsa kuin vartalonsa saavat elokuvassa paljon valkakokangaspinta-alaa, mikä on kyllä puolesteltavissa Davidin lähespakkomielteisyyteen yltävän esteettisen kiintymyksen motivoinnilla. Hopperin sivuosa Davidin läheisimpänä ystävänä ja pelikaverina jättää vaikuttavuudessaan Kingsleyn toiseksi kaksikon yhteiskohtauksissa. Kokonaisuudessaan elokuva on hyvin tyylikäs ja elegantti, lähes ylenmääräiseen sievyyteen saakka. Jonkin verran tragiikkaakin on juonen käänteisiin tietysti sisällytettävä. Liekö sitten festivaaliväsymystä vai mitä, mutta elämää suuremmaksi kertomukseksi tämä ei mielestäni onnistu nousemaan.

Yllättäen pääsin seuraamaan vielä Ciné päättäjäisnäytöksenä esitettyä Woody Allenin uutuutta Vichy Cristina Barcelona, jossa hupaisasti, vaikka tuskin täysin sattumalta, esiintyivät edeltävän elokuvan tähdistä sekä Penélope Cruz että Patricia Clarkson. Kun kattausta oli täydennetty vielä sellaisilla nimillä kuin Scarlett Johansson ja Javier Bardem, ei kankaalta ainakaan inhimillistä estetiikkaa ja suoranaista seksikkyyttä puuttunut.

Cruzin äkkipikaista, lähes neuroottista, ja ah, niin tulisieluista taitelijahahmoa Maria Elenaa oli herkullista verrata Elegyn tyylikääseen ja hillityn valovoimaiseen Consuelaan. Bardem jatkaa mutkattomien miehisten miesten rooleja suorastaan röyhkeän itsevarmasti käyttäytyvänä, mutta omasta mielestään vain elämän kauneudelle rehellisenä Juan Antoniona, johon naiset eivät voi olla lankeamatta. Arvatenkin Barcelonaan kesää viettämään tulevat amerikkalaiset parhaat ystävykset Vichy ja Christina kohtaavat tämän kävelevän kärpäspaperirullan, ja siitähän seuraa mutkikkaita juonenkäänteitä.

Ei mahda mitään, mutta Allenin käyttämä, hahmojen tuntemuksia ja tarinan käänteitä satusetämäisesti selittävä ulkopuolinen kertojaääni häiritsee minua kovasti. Ehkä ohjaaja on halunnut sen avulla luoda komediaansa itsekriittisen kerroksen, ehkä nokkelaa sanailua hahmojen kustannuksella, mutta ainakin minua se vain etäännytti elokuvan maailmasta, kuin joku olisi tullut toistuvasti koputtamaan olkapäälle jotain itsestäänselvyyttä kesken leffanautinnon.

Toiseksiviimeistä festaripäivää viedään, ja tähän viikonloppuun päättyy osaltani myös kesäloma. Pikkuhiljaa olisi siis syytä pyrkiä heräämään jälleen aamupäivän puolella. Tänä vuonna loma on ollut vähän erilainen, kolme viikkoa elokuun puolella on kuitenkin toiminut ehkä yllättävänkin hyvin, itse asiassa aika on tuntunut jopa melko pitkältä, kun on ollut tätä festarimeininkiä ja kaikkea.

Ferzan Ozpetekin Saturno contro pitää periaatteessa sisällään elokuvallisen täyshoidon: romanttista rakkautta, pettämisen ja eron tuskaa, ystävien keskinäistä huolenpitoa ja hyvää ruokaa (ja viiniä, toki). Se jokin valmiista, paikoin koskettavastakin keitoksesta kuitenkin jää puuttumaan. Se, että heteroseksuaalisuus kuvattavassa ystäväpiirissä on enemmän poikkeus kuin normi, ei riitä nostamaan tätä ihmissuhdemylläkkää festivaalin parhaimmistoon, kun aiheen käsittely jää lopulta hyvin kevyeksi ja kaikki ristiriidat ratkeavat itsestään yön (tai parin) yli nukkumalla.

Iranilaisen Majid Majidin hienovarainen elokuva The Song of Sparrows (Avaze gonjeshk-ha) vaatii katsojaltaa herkää sormenpääotetta: ohjaaja johdattaa Teheranista moottoripöyrämatkan päässä sijaitsevan Karimin kotikylän meikäläisestä hieman poikkeavaan maalaismaisemaan ilman voimakkaita tehokeinoja, eleiden, ilmeiden ja vertauskuvien keinoin.

Karim on hyvin perinteisen ja köyhän maaseutukylän perinteinen mies: perheenpää, jolle perheen elättäminen on kunnia-asia, vaimo ja lapset on hänelle kaikki kaikessa. Esikoistyttären koulumenestystä uhkaava kuulolaitteen rikkkoutuminen ja yhtäkkinen, epäoikeudenmukaiselta tuntuva työpaikan menetys ajavat Karimin ahtaalle: Strutsi on lähtenyt käsistä, eikä kylän lääkäri saa kuulolaitetta kuntoon. Apua on lähdettävä hakemaan vilkkaasta ja urbaanistaTeheranista.

Mohammad Amir Naji tekee ilmeikkäällä naamallaan erittäin luontevan ja uskottavan roolin Karimina. Elokuvassa on muutoinkin hyvin realistinen ote kovin erilaisten iranilaisten elämäntyylien kuvaukseen, ja siihen, mitä niiden leikkauspisteeseen yllättäen joutuville ihmisille tapahtuu. Harras uskonnollisuus on läsnä heti alkuteksteistä lähtien, mutta ohjaaja ei tyrkytä sitä, vaan kuvaa pikemminkin sen vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Näkökulma on kyllä hieman epäilyttävä siinä mielessä, ettei voimakkaan uskonnollisen vallan ja esimerkiksi perinteisten sukupuoliroolien varjopuolia lainkaan kyseenalaisteta. Kiireisten kaupunkilaisten suhtautuminen maalta tulevaan pöllähtäneeseen isäntään tuntuu myös hieman liian siloitellulta harmonian tavoittelulta. Täysin realistisen kuvan maalaaminen näistä asioista olisi myös epäilemättä vaikeaa ellei mahdotonta arvostetulle elokuvantekijälle nyky-Iranissa.

Käyttämäni, vajaan vuoden Googlen omistuksessa ollut mikrobloggauspalvelu Jaiku on ollut yllättäen alhaalla “palvelimen huollon takia” eilisestä lähtien, virheilmoituksen mukaan koko viikonlopun. Kummallisen pitkä aika palvelimen huoltamiseen minusta. Virhesivun otsikkoteksti “Jaiku is being upgraded” saattaa merkitä jotain isompaakin uudistusta, tai sitten ei.

Jaikusta on Suomen blogiympyröissä muodostunut melko tärkeä kommunikointiväline, jonkinlainen keskustelupalstojen korvaaja, johon raportoidaan mm. kokousten (viime torstaina mm. Suomen CarrotMob-toiminnan käynnistelykokous) ja muiden kiinnostavien tapahtumien kulkua kannettavan tai kännykän välityksellä. Toki paljon arkipäivän sattumuksia tai kysymyksiäkin on sinne helppo jaikauttaa, sellaisia, josta ei oikein ole kokonaiseksi blogikirjoitukseksi.

Ehkäpä palvelun avauduttua saadaan pitkän odotuksen jälkeen nähdä jotain uutta Googlen palkkalistoilla tuotettua tavaraa? Tai ehkä olen vain huonosti informoitu.

Eilinen oli oikein onnistunut päivä (ja osittain yökin) Espoo Cinéssä: sopiva sekoitus lähes mykkäelokuvamaista eksoottista huumoria, todella onnistunut lähiökasvukuvauksen ja vampyyrielokuvan genreblending Ruotsista ja puhtaasti dialogipohjainen, silti kovin elämänmakuinen tarinasykerö yhden barcelonalaisen huoneiston asukkaista.

Veit Helmerin ohjaamassa elokuvassa Absurdistan juoni ei ole tärkeintä, kaikille on selvää alusta pitäen, että pääosahahmot Aya ja Temelko saavat toisensa ja kaikki päättyy onnellisten tähtien alla. Silti tilannekomiikka ja lähes puhumattomat hahmot, sekä kärjistetty (joskin jo Aristofanesin ajoilta tuttu) asetelma, jossa kylän naiset panevat kovan kovaa vastaan saadakseen miehensä taivuteltua tolkun teille, vangitsee katsojan samaan tapaan kuin tahallisen tai tahattoman koomiset mykkäfilmiajan seikkailupätkät: mitähän hullua ne seuraavaksi keksivät.

Absudistan sai lopun ylitsevuotavassa siirappisuudessaankin hyvälle tuulelle. Alkukuvana esitetty surkeasta lastenkutsuklovnista kertova Popo ei muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta oikein säväyttänyt.

Festivaalin tähänastiseen parhaimmistoon ehdottomasti kuului sen sijaan Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Ruotsin menneiden vuosikymmenten lähiöiden ankeudesta ja nössöjen poikien kiusaamisesta on kerrottu aiemminkin, ja vaikka Alfredson näitä fiiliksiä onnistuukin välittämään hienosti, niin pelkästään se ei jaksaisi nostaa elokuvaa merkttävään luokkaan.

Ei, tämä ei ole “vampyyrileffa”, oikeastaan. Ja kuitenkin teeman ympärillä on sen kova ydin. Enpä ole aiemmin nähnyt tämän teeman ympärillä yhtä onnistunutta taiteilua kauhu- ja suolenpätkäsudenkuoppien ohitse. Ystävät ei naurata kuin hyvin hetkellisesti, 12-vuotiaiden yksinäisten ja erilaisten päähahmojen välinen liitto on kuvattu herkällä kädellä, epävarmuudentunteineen ja vatsanpohjaperhosineen, maailman menoa polven korkeudelta katsovan näkökulmasta. Pääosia näyttelevät Kåre Hedenbrant ja Lina Leandersson tekevät vakuuttavat roolit kiusattuna Oskarina ja hänen kalpeana Eli-ystävänään. Suosittelen vahvasti.

Illan päätteeksi oli vuorossa Ventura Ponsin asetelmaltaan hyvin perinteinen dialoginäytelmä Barcelona (un mapa). Vanha pariskunta on päättämässä yhteiseloaan, ja kuoleman läheisyys kirvoittaa suoraan puheeseen ja paljastuksiin asioista, joista on aiemmin vaiettu. Rauhalliseen tahtiin näytöksestä ja huoneesta toiseen soljuva kertomus pitää kuitenkin hyvän dialoginsa (harmi, etten osaa espanjaa) ja sipulin lailla kuoriutuvien päähenkilöidensä ansiosta otteesaan loppuun saakka.

Voimakkaita tunteita ja valitettavia teknisiä ongelmia Espoo Cinén tämänpäiväisessä kattauksessa.

Illan aloitti Nic Balthazarin löyhästi totuuspohjainen kertomus Ben X lievästi autistisen teini-ikäisen pojan elämästä, josta kiusaavat koulukaverit tekevät helvettiä. Ainoa lohtu ja ystävä löytyy MMORPG-maailmasta nimeltä ArchLord, jossa Benin hahmo on kaikkea sitä mitä hän ei ole tosielämässä: vahva, päättäväinen, urhea ja ihailtu. Beniä on aina kiusattu erilaisuutensa vuoksi, mutta sisäänpäinkääntynyt lapsi ei ole helposti aikuistenkaan autettavissa, isäänsäkin hän ymmärtää parhaiten silloin kun tämä ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi. Kiusaaminen ja siitä aiheutuvan häpeäntunteen kierre pakottaa lopulta Benin tekoihin myös tosielämässä.

Elokuva on osittain pseudo-dokumentaarinen, sisältäen Benin elämässä läsnäolleiden aikuisten haastatteluja tapahtumien jälkeen. Näytöksessä vieraillut pääsosan esittäjä Greg Timmermans kertoi leffateltan haastattelussa leffan jälkeen, että erityisesti Benin kotiin ja kouluun sijoittuvat tapahtumat mukailevat tarkasti elokuvan vaikuttimean olleita todellisia tapahtumia. ArchLord-peli on todella myös olemassa, ja sitä käytettiin sellaisenaan pelimaailmaan sijoittuvien kohtausten tekemisessä; Timmermansin mukaan ulkopuolisia turhan innokkaita pelaajia jouduttiin jopa hätistelemään pois jaloista “kuvausten” ajaksi. Ben X on myös Timmermansin ensimmäinen elokuvarooli, mitä on vaikea uskoa hänen erinomaisen suorituksensa perusteella.

Ben X:n Suomen levittäjän, Future Film Oy:n puolesta näytöksessä vieraillut Liisa Lehmusto toivoi elokuvalle erityisesti kantavuutta koululevityksessä, mihin on helppo yhtyä. Elokuva uppoaa epäilemättä hyvin nuoriin, joille peli- ja nettivideomaailmaon arkipäivää, ja herättää varmasti kaivattua keskustelua erilaisuuden suvaitsemisesta ja kiusaamisesta.

Iltanäytöksessä vuorossa oli espanjalaista jännitystä ensin Haritz Zubillagan tiiviin Las Horas Muertas -lyhärin ja sen jälkeen Javier Gutiérrezin apokalyptisen Tres díasin muodossa. Ensinmainittu ei minua suuresti onnistunut liikauttamaan, mutta jälkimmäisessä oli jo hyvin vahvaa maailmanloppua odottavan tunnelman kuvausta. Scifiä tästä pätkästä on turha etsiä, fantastista ainesta on oikeastaan vain tapahtumien kehyskertomuksessa, joka antaa ihmiskunnalle kolme päivää elinaikaa ennen suuren meteorin törmäystä maapalloon. Kuten arvata saattaa, moinen uutinen johtaa epätoivoisiin tekoihin, ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, pelkoa kumpuaa myös päähenkilö Alejandron (Victor Clavijo) lapsuuden ajoilta.

Leffan intensiivisen tunnelman katkaisivat jopa kahdesti elokuvan aikana tekniset ongelmat projektorihuoneessa. Parin minuutin puolivalojen ja puheensorinan jälkeen on vaikeaa heittäytyä takaisin tiukkatahtiseen, keskenjääneeseen kohtaukseen. Ongelmista johtuen näytöksen lyhyesti spiikannut ohjaaja ei myöskään ehtinyt (tai halunnut) jäädä haastatteluun katkosten pidentämän näytöksen jälkeen, kuten alunperin oli tarkoitus.

Omalta osaltani ensimmäinen festaripäivä oli väkivaltainen ja synkähkö, joskin visuaalisesti hieno.

Asif Kapadian Far North Sijoittuu johonkin rakan, jäävuorien ja sodan lievehuurujen repimään maahan, jossa aurinko ei juuri paista, ja elääkseen on tapettava omin käsin. Kaksi Michelleä, Krusiec ja Yeoh ovat lappalaistyyppisesti perinteisin keinoin itsensä elättävät erakot: nuori Anja ja hänestä äidillisesti huolta pitävä, jo elämän kovuuden kokenut Saiva, joiden vakiintuneen elämän ja valtasuhteet jäätiköltä kuoleman kielissä löytynyt mies Loki (Sean Bean) vähitellen sekoittaa perusteellisesti. Erityisesti Yeoh tekee hienon roolin voimakastahtoisena ja sisäänpäinkääntyneenä, oikeastaan suomalaisen miehen stereotypiaa lähentelevänä Saivana, jolle puukko on luotevampi työväline kuin kieli.

Onneksi en noudattanut henkilökunnan neuvoa ja lähtenyt leffasta kuljetusten vuoksi ennen loppua, enkä kehoita muitakaan niin tekemään: loppuminuutit ovat elokuvan kannalta olennaisen tärkeitä. Niinpä kaikki kolme minibussia, jotka oli varattu ylimääräisiin ilmaiskuljetuksiin Tapiolan kulttuurikeskuksen ja Andorran välille, olivat jo täyttyneet hieman aiemmin päättyneen [*Rec]:n katsojista ja menneet menojaan astuessani ulos Kulttuurikeskuksesta. Eipä siis muuta kun kumijalka alle, taksilla Andorraan suhautti n. vartissa.

Andorrassa jonottavaa kansaa oli loppuunmyytyyn näytökseen rappusten täydeltä, kaikeksi onneksi leffaparin alkua viivästytettiin muutamalla minuutilla, jotta mahdollisimman moni pääsisi sisään (kaksi paikkaa taisi vielä jäädä jopa täyttämättä, Andorrassa istuneet tietävät mitä tämä merkitsee ilmanlaadun kannalta). Siispä pääsin seuraamaan myös alkukuvana näytetyn CHRZUn eli Christer Lindströmin ohjaaman ja kirjoittaman huvittavan 16-minuuttisen animaation Kaukosaaren kirous, jossa oli nähtävissä yhteiskuntakriitiisiäkin sävyjä.

Istunnon pitempi pätkä oli Julien Leclercqin Chrysalis, mustanpuhuva ei-kovin-kaukauseen Sci-Fi-kehykseen ripustettu poliisitrilleri. Leffan kulissit ja nyrkkitappelut kestävät kyllä vertailun alan kovien tekijöiden kanssa, mutta elokuvan juoni ja henkilöhahmot jäävät köykäiseksi ja ennalta-arvattaviksi. Alan klassikot on kyllä selvästi katsottu Blade Runnerista Matrixiin ja Minority Reportiin.

Kino Tapiolan katon yllättävien kosteus- ja asbestiongelmien vuoksi Espoo Cinén ko. teatterissa esitettäviksi tarkoitetut 20 elokuvanäytöstä joudutaan järjestämään Helsingin puolella Elokuvateatteri Kinossa (uudelleennimetty Andorran ykkössali Eerikinkadulla). Kino Tapiolan ohjelmisto siirtyy sellaisenaan Andorraan, aikataulut ja paikat pysyvät muuten sellaisinaan. Aika paljon lisää suhaamista tästä aiheutuu, vaikka järjestäjät lupailevatkin erityisiä bussikuljetuksia Tapiolan ja Andorran välillä tilanteen vuoksi, mutta minkäs teet.

Henkilökohtaisesti eniten ongelmia aiheuttaa huominen alkuilta, kun klo 17.30 Tapiolasalissa alkavan Far North:in jälkeen pitäisi pöräyttää vartissa Andorraan katsomaan klo 19.15 alkavaa Chrysalis:sta. Alkukuvana esitetään kuitenkin 16-minuuttinen Kaukosaaren kirous, joten toivoa sopii, että myöhästyneet päästetään saliin leffojen välissä.

Oma festariohjelmani näyttää seuraavalta:

Viisi päivää, 11 pitkää elokuvaa, kaksi lyhäriä. Kaikista en lupaa raporttia, mutta päiväkohtaiset kirjoitukset kenties jaksaisi vääntää.

Konehuoneessa tehdään levyrikosta johtuvaa remppaa huomenna ke 20.8. aamupäivällä, joten käyttökatkoja on luvassa klo 9 ja 11 välillä.

Astro Can Caravanin keikalla sunnuntaina esiintyi myös palikka-akrobaatti.

Parhailla festareilla on kotonaan sekä astuessaan sisään että ulos. Kolmen päivän Flow takana, hienoja hetkiä jälleen, ja ennen kaikkea todella hyvää ja fiilistä lähes ilman känniääliöitä tai muita tuuriurpoja. Selkää ja ja jalkoja pakottaa, muistikorteilla 7 gigaa purkamattomia kuvia yksin sunnuntailta (joo, innostuin taas vähän sarjakuvauksen kanssa). Päälavan setin terminoineet Martha Reeves & the Vandellas ja Cut Copy jättivät jälkeensä väsyneen mutta hymyilevän yleisön. Pakko oli vanhankin vähän pomppia energisten aussien tanssijytkettä ja rock’n’roll-kliseitä yhdistäneen keikan tahdissa. Puuh. Perjantailta on jo muutama kuva Flickr:ssä, tältä päivältä tulee lisää kunhan kerkiän käymään ne läpi.

Jos jotain saa toivoa järjestelyjen suhteen, niin anniskelualueiden rajojen järkevyyttä voisi harkita. Kaasukellojen välissä ollut tölkitön alue hankaloitti jonkin verran elämää, etenkin kun siirtyminen pää- ja telttalavojen välillä oli muutenkin hiukan vaikeaa kapean väylän vuoksi. Kellojen välissä oli kuitenkin vain bajamajakompleksi, miksi siis sinne ei saanut kulkea juomien kanssa? Sukupuolten välistä nesteenpoistoepätasa-arvoa ruokkinutta pisuaaripönttökapasiteettia olisi muuten saanut wc-alueila olla enemmänkin, tuntuu kovin epäreilulta, että vaikka kuinka hyvin tähtää, niin silti kusi valuu kengille.

Telttalavan ympäristö oli todella mukavan kotoisa, ongelmana vaan oli suurten yleisömäärien pakkaantuminen telttaan ja sen edustalle, jolloin tilassa tuli baari- ja miksauspöytärakennelmien vuoksi erittäin ahdasta: keikkojen aikana ei välillä päässyt liikkumaan sisään eikä ulos.

Harrastajakuvaajalle Flow oli edellisvuosien tapaan miellyttävä paikka: järkkärillä ja isollakin putkella kuvaamiseen suhtauduttiin järjestäjien toimesta hyvin, ja niillekin kuvaajille oli jätetty hyviä zoomailupaikkoja, joille pressipassia ei roikkunut housun vyölenkissä (heitäkin oli kyllä liikkeellä niin runsaasti, että luulisi festarikuvia lähipäivinä julkaistavan lähes jokaisessa keskustalaisessa paikallislehdessä).

Nyt sitten kotona, eikä kello ole vielä edes yhtä. Unirytmi on tiukasti loma-asennossa, viime päivinä nukkumaan on tullut mentyä vasta kun päivä on jo alkanut valjeta. Kaupassa ei tietysti ole kerennyt käydä missään välissä ja riisikebab-aamiaisesta on jo ehtinyt kulua 12 seisoskelun ja kävelyntäyteistä tuntia. Siis ravitsemusongelma. Jospa laitan kuvat rullaamaan koneelle ja leipätaikinan nousemaan, niin voin yhdistää lounaan, päivällisen, iltapalan ja aamiaisen Hesarin kolahtaessa parin tunnin kuluttua postiluukusta.

Niin, ja se festariloma jatkuu keskiviikkona Espoo Cinéssä.

Edit 23.8.: Perustin pari päivä sitten avoimen Flickr-ryhmän parhaille Flow-festivaalikuville. Kuka tahansa Flickr-tunnuksellinen saa lisätä enintään 10 kuvaansa ryhmän pooliin, siellä on jo tosi hienoa kamaa. Kokeila samalla vaikka Flickrin uudistunutta slideshow-toimintoa.